Turun kaasukello
| Turun kaasukello | |
|---|---|
 Turun kaasukello vuonna 2012. |
|
| Osoite | Matruusinpolku 8, Turku |
| Koordinaatit | |
| Rakennustyyppi | alkujaan kaasukello, nyt lämpöakku |
| Valmistumisvuosi | 1912 |
| Suunnittelija | Suojarakennus: J. Eskil Hindersson |
| Rakennuttaja | Turun kaupungin kaasulaitos |
| Omistaja | Turku Energia |
| Runkorakenne | Suojarakennus: tiili |
| Julkisivumateriaali | rapattu tiili |
| Korkeus | 29 m |
|
Poistettu kaasuntuotantokäytöstä 1973. Kaukolämpöakun sijoituspaikka vuodesta 2003 lähtien. |
|
 |
|
Turun kaasukello on alun perin kaupunkikaasun varastointiin ja kulutuksen huippujen tasaukseen rakennettu laitos, joka sijaitsee Turun V kaupunginosassa Aurajoen itärannalla. Kaasukello suojarakennuksineen valmistui vuonna 1912.[1] Tiilirakenteisen suojarakennuksen suunnitteli Turun silloinen kaupunginarkkitehti Johan Eskil Hindersson.[2] Turun kaupungin kaasulaitos lopetti toimintansa vuonna 1973 ja kaasukello jäi vaille käyttöä. Kaasukellon suojarakennus kunnostettiin ja sen sisuksissa on nykyään Turku Energian lämpöakku, joka tasaa kaukolämmön kulutushuippuja.[3]
Turun kaasukellon kaasutilavuus oli 10 000 kuutiometriä. Suojarakennuksen halkaisija on 35 metriä ja korkeus noin 29 metriä.[4]
Turun kaasulaitos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Turun kaasulaitos aloitti toimintansa vuonna 1862 Eerikinkadun ja Ursininkadun kulmaan rakennetussa kaasutehtaassa joen länsipuolella[5]. Helsingin ja Viipurin kaasulaitokset oli perustettu jo 1860. Turun katuja valaissut ensimmäinen kaasuvalolyhty syttyi 21. marraskuuta 1862.[6] Barkerin tehtaalla Aurajoen rannalla[7] oli ollut jo 10 vuotta kaasuvalaistus – tehtaan pihalla oli oma kaasukone ja kaasukello.[6] Kaasua käytettiin aluksi vain valaistukseen, mutta 1800-luvun lopulla myös lämmitykseen. Seuraavan vuosisadan alussa kodeissa alettiin jo keittääkin kaasulla. Kaasulaitoksen kaksi pientä kaasukelloa eivät riittäneet lisääntyneen kulutuksen tarpeisiin pimeänä vuodenaikana. Kaupunki päätti vuonna 1911 rakentaa kokonaan uuden kaasulaitoksen. Eerikinkadun tontilla ei ollut laajennusvaraa, joten uuden laitoksen sijoituspaikaksi valittiin V kaupunginosa.[8]
Kaasulaitoksen tontilla oli kaksi pientä kaasukelloa, vuonna 1862 rakennettu ja 1931 purettu 8-kulmainen kaasukello sekä 1875 rakennettu ja 1934 purettu kaasukello. Myös kaasutehtaan tuotantorakennukset purettiin vuonna 1934.
Rakentaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koska kaasutehtaan valmistusteho riitti vielä kaupunkilaisten tarpeisiin, uudelle tontille päätettiin rakentaa ensin uusi, riittävän suuri kaasusäiliö.[8] Heinäkuussa 1911 valittiin toteuttaja, saksalainen painekattila- ja kaasukellovalmistaja A. A. Wilke & Co. Braunschweigistä. Yhtiön toimitus käsitti kaasusäiliön ja takorautaisen altaan, kaasuimurin ja kattorakenteet. Kaupunki suunnitteli suojarakennuksen itse.[2] Uusi kaasusäiliö oli tarkoitus saada valmiiksi syksyksi 1912, ja siksi kaasusäiliön kokoaminen ja asennukset sekä suojarakennuksen rakentaminen toteutettiin samanaikaisesti.[1]
Perustusten tekeminen oli ennakkoarvioita hankalampaa, ja ne valmistuivat joulukuussa 1911. Suojarakennuksen rakentaminen alkoi keväällä 1912. Aikataulussa kuitenkin pysyttiin ja säiliötä päästiin täyttämään lokakuussa 1912. Eerikinkadun kaasutehtaasta oli vedetty joen alitse uudet putket uuteen kaasukelloon, josta edelleen putket kaupungille.[1] Maailmansota siirsi uuden kaasutehtaan rakentamista, ja se valmistui vasta 1929.[2]
Suojarakennus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaasukellovalmistaja Wilkeltä oli pyydetty suunnitelmia myös suojarakennuksesta ja niitä oli toimitettukin kahdet. Suojarakennuksen ulkonäkö muistuttaa toista näistä suunnitelmista, mutta kaupunki päätyi hiukan toisenlaiseen julkisivun jäsentämiseen. Suojarakennuksen suunnittelija oli kaupunginarkkitehti J. Eskil Hindersson.[2]
Suojarakennus on muurattu tiilestä ja ulkopinnaltaan rapattu. Jalustaosan harmaaksi maalatun rappauksen on tarkoitus muistuttaa luonnonkiveä. Muutoin suojarakennus on sileäksi rapattu ja maalattu kalkkimaalilla punertavaksi. Muun muassa ulkopinnan 16 pilasteria, kerroslistat ja muut korostusosat ovat vaaleat. Pilastereiden kohdilla rakennuksen ulkoseinän sisäpuolella on myös jäykistävät tiilipilasterit. Näihin pilastereihin on kiinnitetty kaasukellon nousu- ja laskumekanismia tukevat kiskot. Kaasusäiliön ja suojarakennuksen välissä oli tila, jota pitkin pääsi kulkemaan kaasusäiliön ympäri.[1] Tilassa ylempänä on ulkoseiniin ja tiilipilasterihin tuetut betoniset kehämäiset tasot, jotka jäykistävät rakennetta ja joita pitkin on ollut mahdollista tarkastaa kaasusäiliötä ylhäältä päin. Betonitasoille kuljettiin tikkaita pitkin.[9]
Suojarakennuksen katon tukirakenteet ovat terästä ja alapinta lautaa. Teräsrakenne tukiristikkoineen muodostaa kauniin tähtikuvion. Vesikatteena on kermikate. Kupumaisen katon huipulla on pyöreä lanterniini eli kattolyhty.[1]
Kaasukellon jalustassa ja seinän yläosassa kerroslistan yläpuolella on pienet ikkunat. Julkisivun muut valoaukot ovat kapeat ja korkeat lasitiili-ikkunat. Kaasukellossa on eteisrakennus, josta kuljetaan rakennukseen. Eteisrakennuksen yläpuolella ulkoseinässä on suurikokoinen pyöreä mittari, joka näytti kellossa olevan kaasun määrän.[1]
Uusi kaasulaitos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eerikinkadun kaasulaitoksen kapasiteetti alkoi käydä vähiin 1920-luvun loppupuolella. Vuonna 1928 kaupunginvaltuusto päätti, että uusi kaasutehdas rakennetaan V kaupunginosaan uuden kaasukellon viereen, kuten oli 1910-luvulla suunniteltukin. Uunit ja laitteet tilattiin Saksasta helmikuussa 1929.[10] Tehtaan rakentaminen aloitettiin ja saatiin päätökseen vielä samana vuonna. Uudisrakennuksia tuli viisi: kojeistorakennus, ammoniakkirakennus, kattila- ja pajarakennus, konttori sekä asuinrakennus kaasumestareille. Rakennukset suunnitteli arkkitehti Albert Richardtson. Tehdasalueelle kohosi myös 66 metriä korkea tiilinen savupiippu.[11]
Kaasupallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaasulaitos esitti vuonna 1930, että sen tulisi saada ”edes pienikin” lisäsäiliö kaasun varastointiin, sillä ainahan saattoi tulla joitain vikoja tuotantoon. Lisäksi esimerkiksi joulun aikaan kaasun menekki oli niin suurta, että 10 000 m3:n kaasukello ei riittänyt. Vuonna 1936 päätettiin rakentaa korkeapainesäiliö, jonne mahtui 3 500 m3 kaasua. Sitä käytettiin vain kaasun varastointiin. Pallossa korkeapaineisena varastoitu kaasu oli ensin johdettava isoon kaasukelloon, jossa kaasu oli matalapaineisena, ja vasta sieltä se meni kulutukseen. Kompressorilaite tilattiin sveitsiläiseltä yhtiöltä. Kaasupallo valmistettiin Crichton-Vulcanin telakalla, joka sijaitsi kaasutehtaan vieressä. Kaasupallon teknisen suunnittelun teki telakan palveluksessa ollut teknikko Onni Puro. Pallon halkaisija on noin 11 metriä. Niittaamalla kootun pallon vaipan teräslevyosat ovat kaikki saman muotoisia. Kaasupallo sijoitettiin kaasukellon vierelle betonijalkojen varaan. Kaasupallo on säilytetty ja odottaa tulevaa käyttöä, nyt teräsjalkoihin tukeutuen.[12]
Toinen kaasukello
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaasun menekki kasvoi ja sen myötä tehtaan tuotanto. Kolmas kaasusäiliö tilattiin vuonna 1951 Saksasta. Perustusten rakentaminen alkoi 1952 ja kaasukello rakennettiin paikoilleen 1953–1954 ja otettiin käyttöön heinäkuussa 1954. Tilavuudeltaan se oli 10 000 m3. Siihen ei rakennettu suojarakennusta.[13] Suojarakennuksen puute hankaloitti kaasukellon toimintaa talvella, koska kaasukellon teleskooppirakenteissa käytettiin vettä tiivistystarkoituksiin. Höyryllä toimiva sulatus ei aina toiminut tarkoitetulla tavalla.[14]
Kaasulaitoksen lakkauttaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaasulaitos oli alun perin rakennettu tuottamaan valaistuskaasua ja 1920-luvulla siihen tarkoitukseen meni tuotannosta noin 30 %. Turun ensimmäiset sähkökatuvalot syttyivät 1909. Vuoden 1924 lopulla kaupunki teki päätöksen kaasuvalaistuksen korvaamisesta sähkövalolla. Sähköistäminen alkoi seuraavana vuonna ja vuonna 1929 sammutettiin viimeiset kaasukatuvalot. Kaasua käytettiin edelleen lämmitykseen, ruoanlaittoon ja teollisuuden tarpeisiin. Kulutus lisääntyi 1950-luvulle asti, kunnes alkoi vähetä hiljalleen. Vuonna 1956 saavutettiin myynnin huippu, kaasua toimitettiin 4,8 miljoonaa kuutiometriä. Vuonna 1970, jolloin kaasulaitoksen lakkauttamisesta päätettiin, kulutus oli 3,7 miljoonaa kuutiometriä. Turun kaupungin kaasulaitos lopetti toimintansa vuonna 1973 111 toimintavuoden jälkeen.[15]
Kaasutehtaan alueen myöhemmät vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaasutehtaan alue rakennuksineen siirtyi Wärtsilän omistukseen ja rakennukset saivat muuta käyttöä. Kaasukello jäi tyhjilleen. Paja- ja kattilarakennuksessa oli pienteollisuutta ja kaasumestareiden asuinrakennus oli aluksi Wärtsilän toimistotiloina ja sen jälkeen Wärtsilän ammattikoulun asuntolana.[16]
Wärtsilä Meriteollisuus ajautui konkurssiin 1989 ja entisen kaasutehtaan alueen omistajaksi tuli Metra.[17] Niin sanottu Itärannan asemakaavamuutosehdotus valmistui 1990 ja uusi asemakaava vahvistettiin joulukuussa 1992. Asemakaavassa kaasukello oli merkitty säilytettäväksi historiallisesti ja kaupunkikuvallisesti arvokkaana rakennuksena. Muut kaasutehtaan rakennukset saivat väistyä asuntotuotannon tieltä. Paja- ja kattilarakennus sekä kaasutehtaan konttorirakennus purettiin 1994.[18]
Kaasukello purku-uhan alla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1999 alueelle oltiin valmisteltu uutta asemakaavaa, jossa kaasukellon suojelumerkintä olisi poistettu. Metra teki vielä myöhemmin vuonna 1999 kaasukellosta purkuilmoituksen. Sekä Museovirasto että Turun maakuntamuseo vastustivat kaasukellon purkamista ja kaavan suojelumerkinnän poistoa. Asia ratkaistiin kaupungin ja Metran välisellä sopimuksella niin, että kaasukello siirtyy kaupungin omistukseen. Sitä ennen Metra oli velvollinen kunnostamaan rakennuksen julkisivut. Julkisivurappaus korjattiinkin vuonna 2001,[17] samoin vesikaton teräsrakenteet kunnostettiin[19] ja vesieriste aluslaudoituksineen uusittiin. Julkisivu maalattiin kalkkimaalilla alkuperäiseen sävyyn.[17]
PAH-ongelma ja ratkaisuehdotukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaasukellon rakenteisiin oli imeytynyt PAH-yhdisteitä. Niiden turvallisia raja-arvoja sisäilmassa ei oltu pystytty määrittelemään. Tampereen teknillisen korkeakoulun rakennustekniikan osasto teki vuonna 2000 selvityksen kaasukellosta ja mahdollisuudesta saattaa se hyötykäyttöön. Selvityksessä todettiin, että ei olisi taloudellisesti kannattavaa purkaa rakennuksen sisäpuolelta saastunutta osaa tiili- ja betonirakenteista. Sen sijaan haitallisten yhdisteiden pääsy sisäilmaan voitaisiin estää tiivistämällä rakennuksen sisäpinta (tiiliseinät ja betonitasot) ja lisäksi rakentamalla alipaineistettu ilmatila seinien ja sisätilan väliin. Tilaan haihtuvat haitalliset aineet poistuisivat ilmatilan tuuletuksen mukana.[20]
Uusi käyttö: lämpöakku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Turku Energia oli selvittänyt mahdollisuutta käyttää kaasukelloa lämpöakun sijoituspaikkana ja teki virallisen ehdotuksen asiasta syksyllä 2001. Koska rakennuksessa ei oleskelisi säännöllisesti ihmisiä, eivät PAH-yhdisteetkään enää olleet ongelmaksi. Kaupunki teki yhtiön kanssa sopimuksen kaasukellon maa-alueesta[19] ja kaasukello siirtyi uudelle omistajalle 1 euron kauppahinnalla.[21] Lämpöakun suunnittelu alkoi vuonna 2002 ja sen rakennus- ja muutostyöt tehtiin vuosina 2002–2003. Kaasukellon muutokset suunnitteli arkkitehti Heimo Paukkunen. Sisäpuolella rakennuksen tiiliseinät on kalkkimaalattu valkoisiksi, kaasukelloon on rakennettu portaita ja hissi. Sisällä on 6 000 m3 lämpöakun lisäksi sen vaatimaa tekniikkaa. Näkyvää ulkopuolista muutosta on uusien ovien rakentaminen. Suunnitelmissa on rakentaa toimisto- ja ravintolatiloja kaasukellon yläosaan kupumaisen katon alle ja tulevaisuudessa vaihtaa kermikatteen tilalle lasikatto. Toimistotilojen rakenteet on tehty jo ennen lämpöakun rakentamista. Rakennuksen edustan Kaasukellonaukio on kunnostettu vuonna 2006. Lämpöakku on ollut tuotannollisessa käytössä vuoden 2003 lopusta lähtien.[22]
Lämpöakku varastoi 300 megawattituntia lämpöä, määrä vastaa 10 omakotitalon vuotuista energiatarvetta.[22] Siihen varastoidaan kaukolämpöverkostosta biopolttoaineilla ja hiilellä tuotettua lämpöä aina, kun sitä on saatavilla enemmän kuin mitä kulutus vaatii. Kun lämmönkulutuksessa on kulutuspiikki, lämpöakusta puretaan energiaa, joka muutoin jouduttaisiin tuottamaan öljyllä toimivilla lämpökeskuksilla. Turku Energian mukaan lämmityskaudella akkua puretaan ja varataan lähes joka päivä.[19][23]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kupila, Sanna & Saarela, Rauli & Syrjälä, Ilkka & Kujansuu, Ulla (graafinen ulkoasu): Turun kaasukellot. (Turun maakuntamuseon julkaisuja 10) Turku: Turun maakuntamuseo & Turku Energia Oy, 2006. ISBN 951-595-109-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Kupila, 2006, s. 26–28.
- ↑ a b c d Kupila, 2006, s. 25.
- ↑ Kupila, 2006, s. 53–56.
- ↑ Kupila, 2006, s. 46.
- ↑ Kupila, 2006, s. 22.
- ↑ a b Kupila, 2006, s. 19.
- ↑ Barkerin tehdas Turun yliopisto. Viitattu 1.5.2012.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Kupila, 2006, s. 23.
- ↑ Kupila, 2006, s. 31.
- ↑ Kupila, 2006, s. 32.
- ↑ Kupila, 2006, s. 35.
- ↑ Kupila, 2006, s. 36–38.
- ↑ Kupila, 2006, s. 39.
- ↑ Kupila, 2006, s. 40.
- ↑ Kupila, 2006, s. 41–42.
- ↑ Kupila, 2006, s. 47.
- ↑ a b c Kupila, 2006, s. 51
- ↑ Kupila, 2006, s. 48.
- ↑ a b c Kupila, 2006, s. 53.
- ↑ Kupila, 2006, s. 49–51
- ↑ Kupila, 2006, s. 54.
- ↑ a b Kupila, 2006, s. 56.
- ↑ Tavoitteena lisätä uusiutuvan energian osuutta kaukolämmön kokonaishankinnasta 50 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä Turku Energia. Viitattu 29.4.2014.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Turun kaasukello Wikimedia Commonsissa
